Pieni palopuhe

Politiikan ja koronanhoidon viime aikojen käänteet ovat osoittaneet harhakuvaksi käsityksen, joka elää sitkeästi. Sen käsityksen, johon kaikki viestintäammattilaiset ovat jossakin vaiheessa törmänneet. Ai minkä käsityksen? Tämän: ”kaikkihan viestintää osaavat”.

Tämä harhakäsitys lauotaan vakaana näkemyksenä milloin harrastusporukassa, milloin tiimipalaverissa ja – luoja paratkoon – myös johtoryhmän kokouksissa. Puheet ja sähköpostit nähdään automaattisesti viestintänä riippumatta siitä, ovatko ne suunniteltuja ja viimeisteltyjä. Ja koska me jokainen osaamme puhua ja ainakin auttavasti kirjoittaa, olemme automaattisesti viestinnän osaajia.

Harvaa korkeakoulututkinnon pätevöittämää alaa vaivaa tällainen arvostuksen puute. Tai ehkä minä vain kuvittelen. Jospa arkkitehdit saavat suunnitelmiinsa korjausehdotuksia maallikoilta, juristeja ojennetaan mututiedon pohjalta ja kirurgeja neuvotaan nipsaisemaan millin verran vasemmalle? Ehkä meitä yhteiskuntana vaivaa yleinen osaamisen kunnioituksen puute?

No, haluaisin painokkaasti todeta, että viestintä on taitolaji. Se vaatii koulutusta, yleissivistystä, osaamista ja kokemuksen tuomaa näkemyksellisyyttä. Se vaatii yhteiskunnan tuntemusta, ihmismielen ymmärrystä, liiketoiminnan sisäistämistä, tilannetajua ja ennakointikykyä. Ja totta kai pitää osata kirjoittaa, mutta se on vain yksi osa-alue.

Viestintä vaatii myös aikaa ja suunnittelua. Edellinen lause pitäisi lihavoida, alleviivata ja kursivoida. Aivan liian usein viestinnän tarpeeseen herätään liian myöhään.  Siis silloin kun x osuu tuulettimeen, x on jo housuissa – tiedättehän nämä elähdyttävät kielikuvat.

Arvostathan siis yrityksessäsi, yhteisössäsi ja yhteiskunnassasi viestintää niin paljon, että tiedät sen olevan kovan luokan ammattilaisten työtä. He tekevät sitä kaikella osaamisellaan, sisäisen palon ajamana ja kaikkea tulevaa ennakoiden.

Ja kyllä – heitä saa neuvoa, jos vinkkisi tosiaan on niin rautainen.